perussivu,sisällys, tiivistelmä,abstract,lectio praekursoria, essee Vastaväittäjää vastaan

Satunnainen kuva

img002

Uusimmat kirjoitukset

Yhteystiedot

anssi kuusela
posthaantie 12
26510 rauma
044-2547459
email:
nsskuusela90@gmail.com
Files: http://anssikuusela.com
/portraitt2/123







Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:451765 kpl

Uusimmat kuvat

rauman_lyseo.img321014_edited-4
lyseo11
yo55
img002
ak_lk-kuvassa_1945
pikkukoulu1945
uotilan_alakoulu1944
aarnkari12_033
Share |

 BRAUDEL,  LA LONGUE DUREÉ, KONJUNKTUURIT, EPOOKKI, INSTITUUTIO, EROTTELU, DISTINKTIO, IDEOLOGIAT,  TASA-ARVO,   JÄLKITEOLLINEN , POSTMODERNI, MARKKINATALOUS, HYVINVOINTIVALTIO, VOIMAUTTAMINEN, VALTAUTTAMINEN

Väitöskirjan päättävä, osittain muokattu ja lyhennelty luku 

Lopuksi

 

Ranskalainen historiantutkimuksen teoreetikko Fernand Braudel on eritellyt historiallisen ajan käsitettä tutkimuksen perustana. Hän jakaa historiallisen ajan kolmeksi "kestoksi" (durée). Perustana on on lähes rajaton muuttumaton ajan virta ”la longue durée”. Toisessa "kestossa" muutos toteutuu syklisen keston vaiheissa (epoque) ja punoutuu "suhdanteina"  (conjunctures) tapahtumisen virtaan. Toisessakin vaiheessa muutoksen voi havaita vain, jos kokemus ylittää käsillä olevan, ts.ei rajoitu välittömään nykyiseen. Kolmas taso on omaan aikaan kuuluva tapahtuminen (evénéments). Aikatasojen rinnalle Braudel nostaa lisäksi maantieteellisen avaruuden.

Jos sovellamme Braudel´n historiallisen tutkimuksen perusviitekehystä tutkimukseeni, voidaan todeta, että siinä pyritään syklisen ajan tasolla  kuvaamaan ja erittelemään  tietyn "epookin" "suhdannevaihteluina" suomenkielisen koulutuksen ja erityisesti oppikoulun ja lukion (geograafinen ulottuvuus) uudistamispyrkimyksiä. Kyse on silloin myös muutosenergian vaihteluista, kun "epookki" muodostuu ja toisaalta kun sen terä taittuu. Ja kun sosiaaliset lainalaisuudet, esimerkiksi  sosiaalisen koheesion pysyvyyspaine, asettavat rajan muutoksen laajuudelle ja nopeudelle.

Braudel’n aikajaottelussa  "pitkän keston" perusjatkumolle on luokiteltavissa mm. kulttuurit, mentaliteetit, ajatusmuodot, etniset identiteetit sekä  yhteisöjen kognitiiviset rakenteet, käyttäytymiskaavat ja  symbolijärjestelmät. Perusjatkumon ja ”konjunktuurien” syklisen aikatason ero on jossain määrin ongelmallinen. Mm. sosiaaliset järjestelmät, instituutiot ja ideologiat voisivat toisinaan, pitkään jatkuvan pysyvyyden ja intensiteetin perusteella, olla lähellä lähes muuttumatonta perustasoa ja toisinaan lähellä suhdanteita. Esimerkki edellisestä voisi - suhteellisesti -olla markkinatalous ja jälkimmäisestä Neuvostoliiton aikaisen itäblokin reaalisosialismi. Kolmas taso on määritettävissä olevan ajan etenemiseksi tapahtumina(”evenements”), sosiaalisina suhteina, riitteinä,  instituutioiden toteutumisena, alkamisina ja päättymisinä, tapoina jne. sekä niiden "uutiskynnyksen ylittävästä" raportoinnista. 

Voi olettaa, että lähtökohtaisesti maailma, johon ihminen syntyy, koetaan itsestäänselvyydeksi ja pysyväksi. Missä määrin muutos nähdään mahdolliseksi ja tavoiteltavaksi, vaihtelee yksilöstä, yhteisöstä ja "epookista" toiseen. Muutoksen etenemistä mitataan yleisesti vuosisadan osien ja usein sukupolvien avulla .Po. aikatasot ovat "epookin" kulloisessakin kulttuurisessa ilmapiirissä läsnä samanaikaisina ja rinnakkaisina. Esimerkiksi koulutuksellisen tasa-arvon periaate "keksitään uudelleen" sukupolvien vaihtuessa. Sen ja perinteisen erottelu- ja valikointitehtävän välinen jännite, ellei jumiuta, ainakin hidastaa muutosta. Eteneminen edestakaisin askelin on ominaista kulttuuristen instituutioiden, kuten esimerkiksi koulutuksen kehityksessä. Esimerkiksi 1970-luvun koulutuksen tasa-arvoa korostanut koulutuspolitiikka perääntyi 1980-luvulla törmätessään fennomaaniseen konservatiivismiin ja sulautui 1990-luvulla myötäilemään uusliberalistisia tuulia.

Vaikka viestintäteknologian ja median  kehitys voisi olettaa vähentävän jo kauan sitten ennustetun muodollisen koulutuksen painoarvon vähenemistä, näin ei näytä tapahtuvan. Tämä johtunee siitä, että yhteiskunnan rakenne ja toiminta näyttää oleellisesti nojaavan siihen, että julkinen koulutusjärjestelmä hoitaa yhteiskunnallis-kulttuurisen jaon alkuasetelman. Silloin juuri nuorisoasteen koulutus on se mekanismi, jonka välityksellä oleva jako uusiintuu. Kilpailuyhteiskunnan kilpailullisuus ei näytä olevan vähenemässä. Ja juuri nykyisen epookin ilmapiirissä koulutuksen oikeudenmukaisuutta vaativat äänet kuuluvat kaupallisuuden ja markkinahenkisyyden sekä erottaumispaineiden ja asemiin pyrkimisen pyörteen alta heikompina kuin jokin aika sitten.

Lontoon yliopiston kasvatussosiologian professori – virka, jota Karl Mannheim hoiti 1940-luvulla – Stephen J. Ball totesi vuoden 2003 toukokuussa Turun yliopistossa pitämässään luennossa, ettei koulutusta ole enää mahdollista nähdä vain kansallisena asiana. Globalisoitumiskehitys on siinäkin tosiasia. Ball varoitti, että olisi erehdys uskoa, että Suomi olisi poikkeus, vaikka muutos voi olla hitaampaa maissa, joissa hyvinvointivaltio on perinteisesti vahva. Hänen mukaansa jälkiteollisessa hiipuvan hyvinvointi-ideologian (”post-industrial and post-welfare state”) yhteiskunnassa vallitsee uudenlainen poliittinen asenneilmapiiri (”political settlement”), jossa hallinta ja hierarkkinen toimintavastuu järjestyvät uudelleen. Siinä korostuvat vaatimukset tehokkuudesta ja suorituskykyisyydestä, ja kaupalliset ja kilpailulliset arvot hivuttautuvat koulutuksen ”arvopohjaan”. Syntyy paineita tuotteistaa tiedollinen kasvatus ja tehdä tiedosta hyödyke. Lopulta opetusta voidaan ulkoistaa ja ostaa vaikkapa kemian opetus yksityisestä laboratoriosta.

Muutos on Ball’n mukaan viime kädessä eettinen, kun liike-elämän arvot syrjäyttävät yhteisön jäsenten parasta tavoittelevat arvot, ja kutsumuksen eettisyyden tilalle tulee tuotteistaminen ja utilitarismi. Jos business –henkisyys lisäisikin tehokkuutta, eikö sen mukana kouluun siirry uudenlainen piilevä moraalikoodi, Ball kysyy. Kun Herbartin mukaan kasvatus on opettamista, voimme kysyä, mitä liike-elämän periaatteet tässä katsannossa merkitsevät. Voisiko tuloksena olla ajattelun tuotekeskeisyyttä, kilpailullista omaan etuun keskittymistä ja ”kuluttamisen estetiikkaa”. Ball näkee, että koulutuksesta oli tullut uudenlainen luokkataistelun kenttä, jossa käydään nollasumma –luonteista kilpailua. Hän näkee, että siinä uuden keskiluokan ideologia, edut ja voima ottaa yhteen virallisen koulutuspolitiikan kanssa, jonka johtotähtiä ovat olleet oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta kunnioittava oppimisympäristö ja turvattun ehyen elämän mahdollistava  yhteiskunta.

Markkinataloushenkinen kilpailullisuus ja suorituksellisuus on 1990-luvun  alkupuoliskolta alkaen ollut Suomessakin ujuttautumassa julkiselle sektorille, myös kouluihin. Tämä toteutuu konkreettisesti mm.silloin, kun business –maailman kouluttajaguruja kutsutaan jatkokouluttamaan opettajia. Silloin saavat kyytiä julkisen sektorin  vanhanaikaisuus,  jäykkyys ja tehottomuus ja toisaalta suitsutusta liike-elämän dynaamiset periaatteet, tehokkuus, laatutietoisuus sekä kilpailu- ja suorituskyky.  Tämän muutoksen mahdollistamiseksi on tarvittu päätösvallan siirtymistä paikalliselle tasolle, säännösten purkua ja markkinoitumista. Toiminnan kontrolli on muuttunut ”arvioinniksi”. Sen merkeissä keskusvirasto järjestää peruskouluissa otannan perusteella koko maan opetuksen tilaa testaavia  kokeita, ”valtakunnallisia”, joita kohtaan opettajat ja oppilaat tuntevat lukioiden  ylioppilaskoefobiaa erehdyttävästi muistuttavaa pelkoa ja kunnioitusta. Lukioissahan ”valtakunnallisia” on tunnetusti järjestetty jo hyvän mmatkaa toista sataa vuotta.

On yhä polttavampi sosiaalieettinen ongelma miten luoda elinikäistä oppimisvalmiutta kaikille. Tässä katsannossa koulutuksen modernisoinnin haaste on valtava. Julkisen koulutuksen roolista tarvitaan keskustelua, jossa ydinkysymyksen tulee  olla kulttuurinen ja tiedollinen osallisuus vs. osattomuus, valtautuminen vs. valikoinnin ja joutuminen tilastoyksiköksi modernissa yhteiskunnallisessa uusjaossa. Onneksi Braudel’n pitkän keston deterministisyys pitänee paikkansa vain suhteellisena ja ehdollisena. Ball’n visio on puolestaan vain mahdollisuus, ei varmastikaan koko Totuus. Varoitukseksi hän puheenvuoronsa lienee tarkoittanutkin. On myös merkkejä, jotka kertovat ”valistuksen”  leviämisestä, kaikesta huolimatta. Vaikka hyvinvointi-ideologia joutui perääntymään viime vuosikymmenellä, se ei suinkaan kuollut. ”Valistusprojektin” eteneminen vain on todellakin hidasta, sellaisena  hyvä esimerkki Braudel’n pitkän keston aikatasosta. Olisi epärealistista odottaa, että se koulutuksen osalta voisi olla oleellisesti nopeampaa ja lineaarisempaa.


On kysyttävä, mitä modernin jälkeisessä lukiossa todella tapahtuu. Ero on suuri, jos uutta lukiota ja nykyistä nuorisoasteen koulutusta kokonaisuudessaan vertaa uudistuksia edeltäneeseen  tilanteeseen. Silti tulevaisuudessa voidaan joutua toteamaan, että kun perinteisellä oppikoululla oli yhteiskunnallista luokkajakoa säilyttävä ja asemiin pääsyä kontrolloiva funktio, jatkossa positioihin tähtäävät intressit ottavat yhä, ja ehkä entistä kiivaammin yhteen. Silloin  yksittäiset elämänkulut kulkevat turvallisesti keskikaistaa, mutta myös syrjäytymiskaistalle ajautuu yhä useampi. Onko kirjatusta tavoitteesta huolimatta erotteleva ja valikoiva tehtävä opetussuunnitelmarunouden verhoamana ehkä  vain muuntanut ilmiasuaan, mutta tosiasiallinen luonne säilynyt? Ehkä tämä sosiaalinen funktio vaikuttaa kilpailun koventuessa hienosyisemmin ja ehkä jopa laajemmalla pohjalla kuin ennen? Se, että suoranaista karsintaa on lukion aikana enää vähän, voi hämätä ja estää huomaamasta, että todistusten osoittama kvalifikaatiohaarukka on, paitsi tihentynyt, myös leventynyt siinä määrin, että varjoisampi laita kulkeekin jo ojassa. Näin uusi lukio voi olla myötäilemässä uudenlaisen kerrostuneisuuden syntymistä. Tämä voisi liittyä siihen, että kun koulutustaso on noussut ja nousee edelleen nopeasti ja kun jo nyt ja tulevaisuudessa varmasti enemmän tunku ylätason ”euroasemiin" kasvaa ja painavimmat meriitit saadaan koulutuksen avulla, ratkaiseva pudotuspeli käydään nuorisoasteen koulutuksessa.

Kuitenkin myös tapaukset, joissa lukiolainen on suunnitellut opiskelunsa ohjelman, tason, laadun ja keston  kolmivuotisuuden ”normaalista” formusta ja kestosta välittämättä, ovat lisääntyneet vähin erin. Yhä useammin ylitetään vuosi- tai perusluokasta vapaana koulumuotojen rajoja, ja kaksoitutkintojen määrä on vähittäisessä kasvussa. Ei ole välttämättä epärelistista uskoa, että ajan myötä nuorisoasteen koulutuksessa joustavuus ja positiivinen varioituminen lisääntyy ja koulumutojen niveltyminen edistyy.  Itsestään selvää tämä kehitys  ei kuitenkaan  ole. Joka tapauksessa se vaatii tämän tavoitteen tietoista asettamista ja konkreettista työtä sen saavuttamiseksi – ja aikaa. Tilanne avautuu eri suuntiin. Ei ole objektiivisia perusteita paremmuuden ratkaisemiseksi eri koulutusjärjestelmien välillä, koska kyse on ihmistä, koulutettavuutta, koulutuksen tehtävää, yhteiskuntaa, tulevaisuutta jne. koskevista kiistellyistä peruskäsityksistä. Suunta ja luonne ovat viime kädessä toimijoiden käsissä, mistä erilaiset luokattomuuskäsitykset ja luokattomuuden alkuperäisen progressiivisen kehittämisajatuksen liudentumine ovat hyviä esimerkkejä.

On kulunut muutama vuosi siitä, kun viimeksi kävin sivuillani. Nyt kun vuosi 2019 on  kääntymässä uudeksi vuosikymmeneksi ja  meteorologisesti kentiess synkin syksy koskaan  alkaa olla lusittu, tunsin kutsua palata asiaan. Varsinkin kun sivujeni kävijämäärä osoittaa, että kiinnostusta tuntuu olevan. Teen sen kuitenkin uudella sisältösivulla, joka voisi olla nimeltään vaikkapa "ALUN JÄLKEEN "..

Tulevaisuus on totisesti arvaamaton. Kun olin kirjoittanut edellä olevan, ajauduin "digikriisiin", mistä johtuen aikeeni kirjoittaa katsaus lväitöskirjani julkaisun jälkeiseen lukiokoulutuksen kehitykseen siirtyi uuden vuosikymmenen puolelle. Siellä odotti koko maailmaa ravisteleva epidemia, corona -virus, joka on mullistanut myös koulutuskentän. Vaikka tilanne on vielä aikaisempaan verrattuna kaoottinen, on selvää, että kriisin jälkeen mm. koulutus kohtaa jotain täysin uutta, jotain, jossa väitöskirjani aiheet tulevat näyttelemään merkittävää osaa.

 

PERINTEEN MUUTTAMISEN VAIKEUS, SOSIAALISTEN INSTITUUTIOIDEN KONSERVATIIVISUUS, YLIOPPILASTUTKINTO, LAKKIAISET, INITIAATIO, RIITTI,  STATUS, DISTINKTIO, TASA-ARVO

 


 

 

 

 


Anssi Kuusela: Väitöskirja Luokaton vai luokallinen . . . Turun yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta, 2003