YLIOPPILASKIRJOITUKSET - KIVEEN HAKATTU?
Minua ilahduttivat tutkija Pekka Räihän, Sami Kolamon ja lukiota käyvän Riku Aallonylioppilaskirjoituksia koskevat yleisöosastokirjoitukset helmikuun 1., 3. ja 6. päivän Helsingin sanomissa, ilahdutti, että pitkästä aikaa oli julkisessa sanassa tartuttu Suomen koulutuksen ikuisuusongelmaan, ylioppilaskirjoitustusten dominoivaan asemaan.
Räihä kirjoitta: "Koululaitoksemme näyttää tuottavan . . . oheistuotteena väsymistä ja uupumista jo siinä määrin, että enää eivät pienet hienosäädöt kuten tuntijaot riitä. . . . Muutos on hyvä aloittaan lukiosta. Kun pedagogista perustetta ylioppilaskirjoituksille enää ole, eikä niitä tarvita yliopistokelpoisuudenkaan vuoksi, voi järjestelmän jo haudata. Kun kaikki lukiossa tähtää vain ylioppilaskirjoituksiin, aikaa oppimiselle ja asioiden syvemmälle ymmärtämiselle ei jää. . . . Kun yo-kirjoitusten paine poistuu, oppimisenkin on mahdollista muuttua miellyttävämmäksi ja motivoimammaksi, jopa entistä laadukkaammaksi. Mikäli yo-kirjoituksisa, jotka alunperin olivat Helsingin yliopiston pääsykoe, halutaan pitää kiinni, olisi esitettävä tutkimustuloksia siitä, mitä lisäarvoa jse o lukiovuosien aikana suoritettujen kurssiarviointien päälle tuo. Tälläistä tietoa ei ole nyt saatavilla. . . . Tuntuukin ihmeelliseltä, että kun tiedämme lukion ongelmat kuten liikarasittavuuden ja kiireen, mutta emme sen päättävän yo-kirjoitusjärjestelmän hyötyjä, uhraamme vuodesta toiseen lapsemme tälle rasitukselle. . . . Yo-kirjoitusjärjestelmä ja ylioppilaaksi pääsyyn liittyvät rituaalit palvelevat enemmänkin itse järjestelmää kuin oppimista. Ylioppilaslakista on näin tullut oppimista suurempi asia."
Kolamo yhtyy Räihän ajatuksiin ja lisää, että yo-kirjoitukset palvelevat "myös yleisemmin hegemonista kilpailemisen ideologiaa." Hän jatkaa, että yo-kokeiden aiemmat kysymykset ohjaavat opettajien opetusta ja että opettajien yleinen motivointikeino on julistaa asian tärkeyttä sillä perusteella, että sitä voidaan kysyä yo-kokeessa. Hänestä lukion todellinen opetussuunnitelma on yo-kokeiden aikaisemmat kysymykset.Hän jatkaa: "Harva (opettaja) on koskaan viitsinyt edes lukea sen sisältämiä korulauseita." Sen asemesta opettajat perehtyvät yo-kokeiden aikaisempiin kysymyksiin.
Aalto viittaa siihen, että ylioppilaat turvautuvat kalleihin valmennuskursseihin, koska he eivät luota lukio-opetuksen riittävyyteen. Hän pitää nurinkuisena, että ratkaisevaksi muodostuu lukion mittaan suoritettujen arviointien asemesta yhden kokeen tulos. "Vallalla tuntuu olevan käsitys, että päättötodistuksella ei tee mitään. . . . Alusta alkaen tavoitteena tuntuu olevan lähinnä yo-kirjoitusten kannalta oikeanlaisen vastaustekniikan omaksuminen." Hänen mukaansa jännittäminen yo-kokeita varten alkaa heti alussa.
Ylioppilaskirjoitusten ja lukion välillä on vallinnut symbioosi 1800-luvun loppupuoliskolta tähän päivään. Erittäin yleisesti ensin mainittua pidetään osana lukion toimintaa, vaikka se alkuperältään lukioissa pidettäväksi siiretty pääsytutkinto Helsingin yliopistoon. Niin monin käytännön sitein kytkeytyy lukioihin fyysisesti ja toiminnallisesti, että on ymmärretävää, että yo-kirjoituksia kutsutaan nykyään yleisesti lukion päättökokeeksi. Tahtia ei haittaa, että sen suorittavat myös lukiota käymättömät.
Vaikka vain harvat näkevät nykytilanteessa mitään ongelmallista, lukio-opetusta ja nuorisoasteen koulutusjärjestelmää kehitettäessä törmätään ylioppilaskirjoituksiin ja kaikkeen siihen liittyvään. Tästä syystä ylioppilaskirjoitusten poistamista tai ainakin irrottamista lukion ulkopuolelle on vaadittu 1800-luvulta lähtien, eli käytännöllisesti katsoen niin kauan kuin lukio on ollut olemassa.
Koko tämän ajan yo-tutkinto on ohjannut opetusta virallisen opetussuunnitelman ohi. Tutkinnon sisältö, muoto ja arvosteluperusteet ovat olleet opetuksen keskeisiä ohjenuoria. Jo vuonna 1890 pidetyssä oppikoulunopettajien kokouksessa opetuksen todettiin olevan detaljitietojen opettamista ja opiskelun mekaanista "muistilukua". Ylioppilastutkinnon katsottiin pakottavan pitäytymään vanhassa opetuskäytännössä ja estävän opetuksen uudistamisen. Osanottajien enemmistö asettuikin kannattamaan tutkinnon poistamista. Seuraavassakin kokouksessa kolmen vuoden kuluttua todettiin, että “ylioppilastutkinto on kaikin puolin epäedullisesti vaikuttanut oppilaitoksiin, se kun johtaa dressyyriin ja muistilukuun".
Kaunistelematon preppaaminen yo-koeaineissa on ollut "maan tapa". Yleisesti opettajat keskittyvät vain omaan aineeseensa. Yleistä on, että he pyrkivät karsimaan arvosteluvallallaan huonosti menestyviä pilaamasta aineensa yo-tulosta, jonka hän, enemmän tai vähemmän, kokee arvosanaksi omasta työstään ja ammattitaidostaan. Tämä näkyy vakuuttavasti mm. siitä, että hylättyjä arvosanoja (nelosia) on tunnetusti ollut ylivoimaisesti eniten koeaineissa ja arvostelu niissä selvästi tiukempi kuin “vähemmän tärkeissä aineissa”.
Viime vuosisadan mittaan toimineiden komiteoiden ja työryhmien "jälkeen jääneistä papereista" voi löytää runsaasti aineistoa siitä, mitä epäkohtia ylioppilastutkinnon asemaan ja vaikutukseen on nähty liittyvän. Esimerkiksi voi ottaa työryhmän, joka toimi vaiheessa, jolloin todelliset muutokset kävivät mahdollisen rajalla. Tämä vaihe oli 1970-luvun alussa, jolloin nuorisoasteen uudistaminen tuli konkreettisesti välttämättömäksi, kun peruskoulun toteuduttua koko ikäluokalla olisi yhtälainen jatkokelpoisuus. Se vaati toimenpiteitä.
Peruskoulu-uudistuksen johtava periaate oli ollut koulutuksellinen tasa-arvo. Nyt hallitus päätti, että myös nuorisoasteen uudistuksen hallitseva tavoite olisi sama. Siihen ei kansaa kahtia jakava ylioppilastutkinto sopinut. Lukion ja yo-tutkinnon asemaa ja tehtävää hieman aikaisemmin tarkastelleiden Ylioppilastutkinto- (1968) ja Lukiokomiteoiden (1970) työ valui tässä suhteessa tyhjiin, koska kummankin perusoletuksena oli ollut lukion säilyminen omana erillisenä koulumuotonaan mainittuine symbiooseineen.
Valtioneuvoston päätöksen jälkeen tutkintokysymystä tarkasteltiin koko nuorisoasteen kontekstissä. 1970-luvun positiivisessa ja dynaamisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tutkinnon poistaminen näytti, paitsi realistiselta, välttämättömältä kaavaillun uudistuksen onnistumisen kannalta. Oli tullut kiirekin. Opetusministeri Jaakko Itälä asetti syksyllä 1970 työryhmän, jonka tuli vielä saman vuoden aikana valmistaa ehdotus ”toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä nykymuotoisen ylioppilastutkinnon poistamiseksi siten, että tällä toimenpiteellä edistetään lukion kehitystä ja avataan ammatillisten oppilaitosten oppilaille mahdollisuudet akateemisiin opintoihin . . .”. Muistio luovutettiin noin kolmen kuukauden työskentelyn jälkeen saman vuoden viimeisenä päivänä. Runsaan kahden kuukauden kuluttua valtioneuvosto asetti Itälän johdolla toimineen Vuoden 1971 koulutuskomitean. Se tuotti ns. "Jaskan puskan", ehdotuksen nuorisoasteen yhtenäiseksi, koulutuksellisen tasa-arvon periaatetta noudattavaksi koulutusjärjestelmäksi.
"Jaskan puska" on oma aiheensa, mutta kun aiheenamme on ylioppilastutkinto, palaamme sen poistamista valmistelleen työryhmän ajatuksiin. Se näet listasi ehdotuksensa pohjaksi ylioppilastutkinnon haittavaikutuksia, joiksi se luki seuraavat seikat:
- opiskelu suuntautuu liikaa tutkinnon perusteella ja hyvä tulos tutkinnossa on muut näkökohdat syrjäyttävä motiivi,
- tutkinto jakaa aineet tärkeisiin tutkintoon kuuluviin aineisiin ja siihen kuulumattomiin "hanttiaineisiin",
- tutkinnosta muodostuu viralliset tavoitteet syrjäyttävä opetusta ja opiskelua ohjaava "opetussuunnitelma",
- tutkinnon kokeiden muoto ja sisältö sanelee ja yksipuolistaa opetusmenetelmät ja ainevalinnat,
- tutkinto johtaa opettajien kilpailuun, mikä rasittaa heidän ihmissuhteitaan ja valmiuttaan yhteistyöhön,
- opetusta leimaa tasapaksu pinnallisuus, kun pelko hyödyttömyydestä tutkinnon kannalta ei salli syventymistä mihinkään ja
- tutkinto on lukion uudistamisen este.
Työryhmä lausui, että oli yhteiskunnallisesti epätasa-arvoistavaa, että korkeakouluopintoihin oli pääsy käytännössä vain ylioppilastutkinnon suorittaneilla. Näin tutkinto ylläpiti lukion ja ammatillisen koulutuksen välistä eriarvoisuutta, jota kärjisti sen julkisuudessa saama huomio ja arvostus. Koska periaatteessa jokaisen tulisi ryhmän mielestä saada opiskella haluamallaan alalla niin pitkälle kuin motivaatio ja kyvyt riittäisivät, olisi myös ammatillisissa ”oppilaitoksissa opiskelevien jatko-opintomahdollisuudet turvattava poistamalla nykymuotoisen ylioppilastutkinnon ylläpitämä kahtiajako korkeakouluihin oikeutettujen ylioppilaiden ja ei-ylioppilaiden väliltä”.
Ylioppilastutkinnon tilalle ryhmä ehdotti tutkintojärjestelmää, jonka ohjenuora olisi yhdenvertaisuus ja sen erottelufunktion vähentäminen. Sen tuli suunnata opetusta irti näennäisestä muistitiedosta eikä siinä saanut olla paremmuutta osoittavaa opiskelijoiden luokittelua. Vanhempien yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden sekä alueellisten tekijöiden vaikutus tuli eliminoida. Tutkintojärjestelmään kuuluisi ”kouluarvostelun” lisäksi ”soveltuvuuskokeita” sekä ”toisen koulutusasteen yleisiä kypsyyskokeita”. Joissakin tapauksissa riittäisi pelkkä kouluarvostelu, toisissa tueksi tarvittaisiin vastaanottavan laitoksen ”soveltuvuuskoe” ja erityisesti korkeakouluun pyrittäessä saatettaisiin tarvita korkeakoulukelpoisuuden osoittava ”kypsyyskoe”. Soveltuvuuskokeilla ryhmä tarkoitti vastaanottavan laitoksen pääsykokeita. Selvimmin ylioppilastutkintoa muistuttaisivat kesäaikaan järjestettävät, erityisen lautakunnan laatimat ”kypsyyskokeet”, jotka kuitenkin eroaisivat huomattavasti perinteisistä ylioppilastutkinnon kokeista.
Koulutusjärjestelmän muutoksia pohtineilla näyttää 1970-luvun loppupuoliskolle asti olleen yleisenä ajatus, että ylioppilastutkinto todella poistuisi nuorisoasteen uudistuksen yhteydessä. Tätä heijastaa mm. rehtori Touko Voutilaisen lukuvuoden 1970/71 koulunsa, Käpylän iltaoppikoulun vuosikertomukseen kirjaamat ounastelut. Kun hän oli ensin tarkastellut koulussaan suoritettujen ylioppilaskokeiden tuloksia, hän kirjoittaa:
”Ylioppilastutkinto ei sinänsä ole mikään erityisen arvokas suoritus, ja olemme kyllä täysin selvillä siitä, että . . . työskentely kohdistuu liian yksipuolisesti ylioppilastutkintoon valmistautumiseen. Opettajilla opetukseen ja oppilailla opiskeluun käytettävissä olevan ajan niukkuuden takia ei mainittu epäkohtana pidettävä asia ole korjattavissa. Mitä odotettavissa oleva ylioppilastutkinnon poistaminen vaikuttaa . . ., on vielä tuntematonta. Tämä muutos tuskin tapahtuu vielä 1974, kuten julkisuudessa on esitetty.”
Voutilainen oli vakuuttunut, että tutkinto oli lukion pedagogisen uudistamisen este. Lainauksesta voi päätellä, että yo-tutkinnon poistaminen oli 1970-luvun alussa esillä myös tiedotusvälineissä. Keskustelua olivat viritelleet tutkinnon vastaisen mielipideilmaston lisäksi tiedot, joita oli tihkunut Vuoden 1971 koulutuskomitean koulutusjärjestelmän uudistamisnäkemyksistä. Keskustelulle ylioppilastutkinnon olemassaolosta pani kuitenkin vielä komitean mietinnön julkistamisvuonna 1974 pisteen valtioneuvoston tekemä periaatepäätös nuorisoasteen uudistamisen peruslinjoista. Siihen näet sisältyi lukion itsenäisen aseman ja siten ylioppilastutkinnon aseman säilyminen ennallaan.
Nykyään vajaa neljä vuosikymmentä myöhemmin, voi todeta, että 1970-luvun alussa kirjatut yo-tutkinnon epäkohdat pätevät yhä. Tutkinnon asema ei ole horjunut, päinvastoin vahvistunut. Lukio on edelleen erillinen, ja uudistunutkin. Se on luokaton tai ainakin "luokaton". Tutkintokin on muuttunut, siinä on nyt enemmänvalinnaisuutta ja sen suorittaminen hajautettu. Sen luonne erottelevana on edelleen voimissaan. Se tekijä, jonka takia luokattomuus on useimmiten "luokattomuutta" ja sen suorittaminen on määrämittainen (2,6 vuoden) ajallisesti varioimaton rypistys, erillään ammatillisesta koulutuksesta.
Mutta ehdotukset, jotka tähtäsivät lukion ja ylioppilastutkinnon huomattavaan muuttamiseen olivat, ei vain epäpopulaareja, vaan kansan valtaosan mielestä epärealistisia. Eniten varmastikin vierastettiin - niin kuin yhä vierastettaneen - ylioppilastutkintoon kajoamista. Ehkäpä on jopa niin, että erillisen lukiokoulutuksen turva viime kädessä on siinä, että sitä tarvitaan tämän kansallisen instituution pohjaksi.
Jotta lukio olisi muuttunut 1970-luvun alkupuoliskolla aiotulla tavalla, olisi muun onnistumisen ohella tarvittu onnistumista nuorisoasteen yhteisen tutkintojärjestelmän luomisessa. Koska pääväylä ammatilliseen ja yhteiskunnalliseen menestykseen kulkee lukion ja ylioppilastutkinnon kautta, kilpailu on lukiokoulutuksen olemuksellisimpia piirteitä. Jos ei ole kilpailussa mukana, menestystä ei voi odottaa. Tässä mielessä lukion suosiossa ei ole ihmeteltävää. Mutta kun ottaa huomioon, että kilpailu merkitsee osalle väistämättä häviölle jäämistä ja epäonnistumista, sitä useammalle, mitä useampi on mukana, vetovoimaa voi ihmetellä.[10] Mutta tässä törmättiin syvälle juurtuneeseen yksilötason eksistentiaaliseen ja yhteisötason sosiaaliseen perustaan.
[1] Työryhmä ei antanut itselleen nimeä. Niinpä työn tuloksen sisältävän julkaisun kansilehdellä nimiö on Opetusministeriön 10.9. 1970 asettaman, nykymuotoisen ylioppilastutkinnon poistamista valmistelevan työryhmän muistio.
[2] työryhmä 1970, johdanto
[3] ibid., 4 - 10
[4] ibid., 12 - 13
[5] Lisäksi työryhmä pohti uuden tutkintojärjestelmän ajoitusta, hallintoa, suoritusten luokittelua ja arvosteluasteikkoa, absoluuttisuutta ja suhteellisuutta arvostelun vaihtoehtoina, kokeiden standardointia, oppilaitoksen ulkopuolella suoritettujen opintojen ja työelämäkokemusten osuutta, koesuoritusten uusimis- ja täydentämismahdollisuuksia, suoritustilaisuuksien frekvenssiä ja uuden järjestelmän osuutta jatko-opintovalinnoissa. ibid., 29 - 55
[6] Kokeita järjestettäisiin keskeisissä lukioaineissa. Työryhmä pitää kuitenkin tärkeänä, etteivät kokeet saisi perustua aineiden kouluoppimääriin eikä niiden pitäisi muutenkaan olla muodoltaan tai sisällöltään sellaisia, että niitä varten voitaisiin harjoittaa preppausta. ibid., 70 – 79.
[7] ibid., 56- 57, 66 - 70
[8] toimikunta 1974, 33 - 34
[9] Voutilaisen kielteisen kannan pysyvyyttä ja osoittaa esimerkiksi se, että hän vielä luokattoman lukion seminaarissa Raumalla kesäkuussa 1988 esitti kantanaan, että ylioppilastutkinto oli lukion kehittämisen este.
[10] Siihen, mikä saa opiskelijat, vanhemmat, opettajat ja suuren yleisön haluamaan asiantilaa, joka ei välttämättä ole heidän objektiivisten etujensa mukaista, vaan varsin monille niiden vastaista, tarjoavat uuden koulutussosiologian edustajat eri tavoin sävyttyneitä, mutta pohjimmiltaan samansuuntaisia selityksiä. Ks. esimerkiksi Young, Althusser, Foucault, Bernstein teoksessa Kasvatussosiologian teoreetikoita.