perussivu,sisällys, tiivistelmä,abstract,lectio praekursoria, essee Vastaväittäjää vastaan

Satunnainen kuva

vesa9911

Uusimmat kirjoitukset

Yhteystiedot

anssi kuusela
posthaantie 12
26510 rauma
044-2547459
email:
nsskuusela90@gmail.com
Files: http://anssikuusela.com
/portraitt2/123







Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:452958 kpl

Uusimmat kuvat

rauman_lyseo.img321014_edited-4
lyseo11
yo55
img002
ak_lk-kuvassa_1945
pikkukoulu1945
uotilan_alakoulu1944
aarnkari12_033

Lukiokynnys?

Ylioppilaskirjoitukset - kiveen hakattu?

Share |

Sunnuntai 14.3.2010 klo 12.14 - anssi kuusela


Ylioppilaskirjoitusten ja lukion välillä on vallinnut symbioosi 1800-luvun loppupuoliskolta tähän päivään. Erittäin yleisesti ensin mainittua pidetään osana lukion toimintaa, vaikka se alkuperältään lukioissa pidettäväksi siiretty pääsytutkinto Helsingin yliopistoon. Niin monin käytännön sitein kytkeytyy lukioihin fyysisesti ja toiminnallisesti, että on ymmärretävää, että yo-kirjoituksia kutsutaan nykyään yleisesti lukion päättökokeeksi. Tahtia ei haittaa, että sen suorittavat myös lukiota käymättömät.

Vaikka vain harvat näkevät nykytilanteessa mitään ongelmallista, lukio-opetusta ja nuorisoasteen koulutusjärjestelmää kehitettäessä törmätään ylioppilaskirjoituksiin ja kaikkeen siihen liittyvään.  Tästä syystä ylioppilaskirjoitusten poistamista tai ainakin irrottamista lukion ulkopuolelle on vaadittu 1800-luvulta lähtien, eli käytännöllisesti katsoen niin kauan kuin lukio on ollut olemassa.

Koko tämän ajan yo-tutkinto on ohjannut opetusta virallisen opetussuunnitelman ohi. Tutkinnon sisältö, muoto ja arvosteluperusteet ovat olleet opetuksen keskeisiä ohjenuoria. Jo vuonna 1890 pidetyssä oppikoulunopettajien kokouksessa opetuksen todettiin olevan detaljitietojen opettamista ja opiskelun mekaanista "muistilukua". Ylioppilastutkinnon katsottiin pakottavan pitäytymään vanhassa opetuskäytännössä ja estävän opetuksen uudistamisen. Osanottajien enemmistö asettuikin kannattamaan tutkinnon poistamista. Seuraavassakin kokouksessa kolmen vuoden kuluttua todettiin, että “ylioppilastutkinto on kaikin puolin epäedullisesti vaikuttanut oppilaitoksiin, se kun johtaa dressyyriin ja muistilukuun".

Kaunistelematon preppaaminen yo-koeaineissa on ollut "maan tapa". Yleisesti opettajat keskittyvät vain omaan aineeseensa. Yleistä on, että he pyrkivät karsimaan arvosteluvallallaan huonosti menestyviä pilaamasta aineensa yo-tulosta, jonka hän, enemmän tai vähemmän, kokee arvosanaksi omasta työstään ja ammattitaidostaan. Tämä näkyy vakuuttavasti mm. siitä, että hylättyjä arvosanoja (nelosia) on tunnetusti ollut ylivoimaisesti eniten koeaineissa ja arvostelu niissä selvästi tiukempi kuin “vähemmän tärkeissä aineissa”.

Viime vuosisadan mittaan toimineiden komiteoiden ja työryhmien "jälkeen jääneistä papereista" voi löytää runsaasti aineistoa siitä, mitä epäkohtia ylioppilastutkinnon asemaan ja vaikutukseen on nähty liittyvän. Esimerkiksi voi ottaa työryhmän, joka toimi vaiheessa, jolloin todelliset muutokset kävivät mahdollisen rajalla. Tämä vaihe oli 1970-luvun alussa, jolloin nuorisoasteen uudistaminen tuli konkreettisesti välttämättömäksi, kun peruskoulun toteuduttua koko ikäluokalla olisi yhtälainen jatkokelpoisuus.  Se vaati toimenpiteitä.

Peruskoulu-uudistuksen johtava periaate oli ollut koulutuksellinen tasa-arvo. Nyt hallitus päätti, että myös nuorisoasteen uudistuksen hallitseva tavoite olisi sama.  Siihen ei kansaa kahtia jakava  ylioppilastutkinto sopinut. Lukion ja yo-tutkinnon asemaa ja tehtävää hieman aikaisemmin tarkastelleiden Ylioppilastutkinto- (1968) ja Lukiokomiteoiden (1970) työ valui tässä suhteessa tyhjiin, koska kummankin perusoletuksena oli ollut lukion säilyminen omana erillisenä koulumuotonaan mainittuine symbiooseineen.

Valtioneuvoston päätöksen jälkeen tutkintokysymystä tarkasteltiin koko nuorisoasteen kontekstissä. 1970-luvun positiivisessa ja dynaamisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tutkinnon poistaminen näytti, paitsi realistiselta, välttämättömältä kaavaillun uudistuksen onnistumisen kannalta. Oli tullut kiirekin. Opetusministeri Jaakko Itälä asetti syksyllä 1970 työryhmän, jonka tuli vielä saman vuoden aikana valmistaa ehdotus ”toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä nykymuotoisen ylioppilastutkinnon poistamiseksi siten, että tällä toimenpiteellä edistetään lukion kehitystä ja avataan ammatillisten oppilaitosten oppilaille mahdollisuudet akateemisiin opintoihin . . .”.  Muistio luovutettiin noin kolmen kuukauden työskentelyn jälkeen saman vuoden viimeisenä päivänä. Runsaan kahden  kuukauden kuluttua valtioneuvosto asetti Itälän johdolla toimineen Vuoden 1971 koulutuskomitean. Se tuotti ns. "Jaskan puskan", ehdotuksen nuorisoasteen yhtenäiseksi, koulutuksellisen tasa-arvon periaatetta noudattavaksi koulutusjärjestelmäksi.

"Jaskan puska" on oma aiheensa, mutta kun aiheenamme on  ylioppilastutkinto, palaamme sen poistamista valmistelleen työryhmän ajatuksiin. Se näet listasi ehdotuksensa pohjaksi ylioppilastutkinnon haittavaikutuksia, joiksi se luki seuraavat seikat:

- opiskelu suuntautuu liikaa tutkinnon perusteella ja hyvä tulos tutkinnossa on muut näkökohdat syrjäyttävä motiivi,

- tutkinto jakaa aineet tärkeisiin tutkintoon kuuluviin aineisiin ja siihen kuulumattomiin "hanttiaineisiin",

- tutkinnosta muodostuu viralliset tavoitteet syrjäyttävä opetusta ja opiskelua ohjaava "opetussuunnitelma",

- tutkinnon kokeiden muoto ja sisältö sanelee ja yksipuolistaa opetusmenetelmät ja ainevalinnat,

- tutkinto johtaa opettajien kilpailuun, mikä rasittaa heidän ihmissuhteitaan ja valmiuttaan yhteistyöhön,

- opetusta leimaa tasapaksu pinnallisuus, kun pelko hyödyttömyydestä tutkinnon kannalta ei salli syventymistä mihinkään ja

- tutkinto on lukion uudistamisen este.

Työryhmä lausui, että oli yhteiskunnallisesti epätasa-arvoistavaa, että korkeakouluopintoihin oli pääsy käytännössä vain ylioppilastutkinnon suorittaneilla. Näin tutkinto ylläpiti lukion ja ammatillisen koulutuksen välistä eriarvoisuutta, jota kärjisti sen julkisuudessa saama huomio ja arvostus. Koska periaatteessa jokaisen tulisi ryhmän mielestä saada opiskella haluamallaan alalla niin pitkälle kuin motivaatio ja kyvyt riittäisivät, olisi myös ammatillisissa ”oppilaitoksissa opiskelevien jatko-opintomahdollisuudet turvattava poistamalla nykymuotoisen ylioppilastutkinnon ylläpitämä kahtiajako korkeakouluihin oikeutettujen ylioppilaiden  ja ei-ylioppilaiden väliltä”.

Ylioppilastutkinnon tilalle ryhmä ehdotti tutkintojärjestelmää, jonka ohjenuora olisi yhdenvertaisuus ja sen erottelufunktion vähentäminen. Sen  tuli suunnata opetusta irti näennäisestä muistitiedosta eikä siinä saanut olla paremmuutta osoittavaa opiskelijoiden luokittelua. Vanhempien yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden sekä alueellisten tekijöiden vaikutus tuli eliminoida. Tutkintojärjestelmään  kuuluisi ”kouluarvostelun” lisäksi ”soveltuvuuskokeita” sekä ”toisen koulutusasteen yleisiä kypsyyskokeita”. Joissakin tapauksissa riittäisi pelkkä kouluarvostelu, toisissa tueksi tarvittaisiin vastaanottavan laitoksen ”soveltuvuuskoe” ja erityisesti korkeakouluun pyrittäessä saatettaisiin tarvita korkeakoulukelpoisuuden osoittava ”kypsyyskoe”.  Soveltuvuuskokeilla ryhmä tarkoitti vastaanottavan laitoksen pääsykokeita. Selvimmin ylioppilastutkintoa muistuttaisivat kesäaikaan järjestettävät, erityisen lautakunnan laatimat ”kypsyyskokeet”, jotka kuitenkin eroaisivat huomattavasti perinteisistä ylioppilastutkinnon kokeista.

Koulutusjärjestelmän muutoksia pohtineilla näyttää 1970-luvun loppupuoliskolle asti olleen yleisenä ajatus, että ylioppilastutkinto todella poistuisi nuorisoasteen uudistuksen yhteydessä. Tätä heijastaa mm. rehtori Touko Voutilaisen lukuvuoden 1970/71 koulunsa, Käpylän iltaoppikoulun vuosikertomukseen kirjaamat ounastelut. Kun hän oli ensin tarkastellut koulussaan suoritettujen ylioppilaskokeiden tuloksia, hän kirjoittaa:

 

”Ylioppilastutkinto ei sinänsä ole mikään erityisen arvokas suoritus, ja olemme kyllä täysin selvillä siitä, että . . . työskentely kohdistuu liian yksipuolisesti ylioppilastutkintoon valmistautumiseen. Opettajilla opetukseen ja oppilailla opiskeluun käytettävissä olevan ajan niukkuuden takia ei mainittu epäkohtana pidettävä asia ole korjattavissa. Mitä odotettavissa oleva ylioppilastutkinnon poistaminen vaikuttaa . . ., on vielä tuntematonta. Tämä muutos tuskin tapahtuu vielä 1974, kuten julkisuudessa on esitetty.”

Voutilainen oli vakuuttunut, että tutkinto oli lukion pedagogisen uudistamisen este. Lainauksesta voi päätellä, että yo-tutkinnon poistaminen oli 1970-luvun alussa esillä myös tiedotusvälineissä. Keskustelua olivat viritelleet tutkinnon vastaisen mielipideilmaston lisäksi tiedot, joita oli tihkunut Vuoden 1971 koulutuskomitean koulutusjärjestelmän uudistamisnäkemyksistä. Keskustelulle ylioppilastutkinnon olemassaolosta pani kuitenkin vielä komitean mietinnön julkistamisvuonna 1974 pisteen valtioneuvoston tekemä  periaatepäätös nuorisoasteen uudistamisen peruslinjoista. Siihen näet sisältyi lukion itsenäisen aseman ja siten  ylioppilastutkinnon aseman säilyminen ennallaan.

Nykyään vajaa neljä vuosikymmentä myöhemmin, voi todeta, että 1970-luvun alussa kirjatut yo-tutkinnon epäkohdat pätevät yhä. Tutkinnon asema ei ole horjunut, päinvastoin vahvistunut. Lukio on edelleen erillinen, ja uudistunutkin. Se on luokaton tai ainakin "luokaton". Tutkintokin on muuttunut, siinä on nyt enemmänvalinnaisuutta ja sen suorittaminen hajautettu. Sen luonne erottelevana on edelleen voimissaan. Se tekijä, jonka takia luokattomuus on useimmiten "luokattomuutta" ja sen suorittaminen on määrämittainen (2,6 vuoden) ajallisesti varioimaton  rypistys, erillään ammatillisesta koulutuksesta.

 

Mutta ehdotukset, jotka tähtäsivät lukion ja ylioppilastutkinnon huomattavaan muuttamiseen olivat, ei vain  epäpopulaareja, vaan kansan valtaosan mielestä epärealistisia. Eniten varmastikin vierastettiin - niin kuin yhä vierastettaneen - ylioppilastutkintoon kajoamista. Ehkäpä on jopa niin, että erillisen lukiokoulutuksen  turva viime kädessä on siinä, että sitä tarvitaan tämän kansallisen instituution pohjaksi.

 

Jotta lukio olisi muuttunut 1970-luvun alkupuoliskolla aiotulla tavalla, olisi muun onnistumisen ohella tarvittu onnistumista nuorisoasteen yhteisen tutkintojärjestelmän luomisessa. Koska pääväylä ammatilliseen ja yhteiskunnalliseen menestykseen kulkee lukion ja ylioppilastutkinnon kautta, kilpailu on lukiokoulutuksen olemuksellisimpia piirteitä. Jos ei ole kilpailussa mukana, menestystä ei voi odottaa. Tässä mielessä lukion suosiossa ei ole ihmeteltävää. Mutta kun ottaa huomioon, että kilpailu merkitsee osalle väistämättä häviölle jäämistä ja epäonnistumista, sitä useammalle, mitä useampi on mukana, vetovoimaa voi ihmetellä.[10] Mutta tässä törmättiin syvälle juurtuneeseen yksilötason eksistentiaaliseen ja yhteisötason sosiaaliseen perustaan.

 



[1] Työryhmä ei antanut itselleen nimeä. Niinpä työn tuloksen sisältävän julkaisun kansilehdellä nimiö on Opetusministeriön 10.9. 1970 asettaman, nykymuotoisen ylioppilastutkinnon poistamista valmistelevan työryhmän muistio.

[2] työryhmä 1970, johdanto

[3] ibid., 4 - 10

[4] ibid., 12 - 13

[5] Lisäksi työryhmä pohti uuden tutkintojärjestelmän ajoitusta, hallintoa, suoritusten luokittelua ja arvosteluasteikkoa, absoluuttisuutta ja suhteellisuutta arvostelun vaihtoehtoina, kokeiden standardointia, oppilaitoksen ulkopuolella suoritettujen opintojen ja työelämäkokemusten osuutta, koesuoritusten uusimis- ja täydentämismahdollisuuksia,  suoritustilaisuuksien frekvenssiä ja uuden järjestelmän osuutta jatko-opintovalinnoissa. ibid., 29 - 55

[6] Kokeita järjestettäisiin keskeisissä lukioaineissa. Työryhmä pitää kuitenkin tärkeänä, etteivät kokeet saisi perustua aineiden kouluoppimääriin eikä niiden pitäisi muutenkaan olla muodoltaan tai sisällöltään sellaisia, että niitä varten voitaisiin harjoittaa preppausta. ibid., 70 – 79.

[7] ibid., 56- 57, 66 - 70

[8] toimikunta 1974, 33 - 34

[9] Voutilaisen kielteisen kannan pysyvyyttä ja osoittaa esimerkiksi se, että hän vielä luokattoman lukion seminaarissa Raumalla kesäkuussa 1988 esitti kantanaan, että ylioppilastutkinto oli lukion kehittämisen este.

[10] Siihen, mikä saa opiskelijat, vanhemmat, opettajat ja suuren yleisön haluamaan asiantilaa, joka ei välttämättä ole heidän objektiivisten etujensa mukaista, vaan varsin monille niiden vastaista, tarjoavat uuden koulutussosiologian edustajat eri tavoin sävyttyneitä, mutta pohjimmiltaan samansuuntaisia selityksiä. Ks. esimerkiksi Young, Althusser, Foucault, Bernstein teoksessa Kasvatussosiologian teoreetikoita.


 

Avainsanat: Ylioppilaskirjoitukset, lukio, lukiopedagogiikka, nuorisoasteen koulutusjärjestelmä


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini


Anssi Kuusela: Väitöskirja Luokaton vai luokallinen . . . Turun yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta, 2003