”NUORTEN KOULUTUS ON AVAINASEMASSA Yliopistolehtori Pekka Räihä kommentoi kansleri Kari Raivion yliopisto-opiskelijoiden arvostelua liian kevyestä opiskeluotteesta. Hän näki, että syy akateemisten opiskelijoiden velttoon asenteeseen juontaa ylioppilaskirjoitusjärjestelmästä. Hän kirjoittaa: ”Muissa maissa joko harvinainen tai kokonaan puuttuva ylioppilaskirjoitusjärjestelmä ohjaa lukion opetusta sen alkumetreiltä lähtien. Koko lukioaika on vain ylioppilaskirjoituksiin tähtäävää . . . puurtamista.” (HS 25.1. 2015) Räihän esiin nostama ongelma ei ole uusi. Jo vuonna 1890 pidetyssä Suomen oppikoulunopettajien kokouksessa enemmistö kannatti yo-kokeiden lopettamista, koska ne johtavat ”muistilukuun” , ts. pänttäämiseen ja lyhytkestoiseen oppimiseen. Sen jälkeen ongelma on ollut esillä lukuisissa vaiheissa seuraavan vuosisadan mittaan. Vahingollisimmillaan valkolakin hohto oli 1970-luvulla, kun peruskoulu-uudistuksen jälkeen agendalle nousi nuorisoasteen koulutuksen uudistamisen tarve. Uudistusta valmistelleiden luonnollinen lähtökohta oli luoda yhtenäisen peruskoulun jälkeen yhtenäinen toisen asteen koulutusjärjestelmä, nuorisokoulu. Lähtökohtaa pidemmälle ei asiassa kuitenkaan päästy. Se näet törmäsi perinteen voimaan: perinteisen lukion ja sen päättävän yo-tutkinnon säilyttämisen vaatimukseen. Perinteistä systeemiä puolustamaan nousi lopulta aktivistinen ”pro-lukio” –liike. Jakolinjasta tuli lopulta poliittinen. Hallitus asettui lopulta perinteen säilyttämisen kannalle. Niinpä nuorisoasteen koulutuksen uudistus jäi puolitiehen, ts. toteutui vain ammatillisen koulutuksen osalta. Lukiokin on toki muuttunut. Ensinnäkin sen suosio on noussut niin, että lähes joka toinen käy sen. Sen virallinen opetussuunnitelma on moitteeton, mutta kun käytännössä sen yli jyrää piilo-opetussuunnitelma: preppaaminen ylioppilaskokeisiin. Lisääntyneiden oppilasmäärien käsittelyn helpottamiseksi tutkintoa on ”valinnaistettu” niin, että sen voi nykyään läpäistä hyvinkin kevyin eväin. Nyt kun talouden ja taloudellisuuden keskeisyys on temppelin harjalla, voi ihmetellä, miten kuitenkin on varaa ylläpitää lukion kolmatta luokka-astetta, jolla opetusta on vain helmikuun puoliväliin, minkä jälkeen remutaan potkiaiset penkkareineen. Kokemuksesta tiedän, että varsin monet murrosikäiset valitsevat lukion päästäkseen mukaan näihin siirtymäriitteihin. Kokeiden jälkeen huhti- ja toukokuu ovat valkolakin odottelua. Tiedän kyllä, että monet valmistautuvat silloin jatkoa varten, mutta tiedän myös, että suuri osa vain lepäilee ”uuvuttavan” lukioprässin jälkeen. Lukiolla sinänsä ja erityisesti sen kolmannella ”luokalla ” , ns. abiturientti-instituutiolla on yhteys nykyiseen nuorisotyöttömyyteen. Lukion käynyt kun ei osaa juuri mitään, millä olisi käyttöä nykytuotannossa. Mutta erityisen hälyyttävää on, että lukion jälkeen yhä useampi ylioppilas harhailee vuosi vuoden jälkeen vailla suuntaa ja mahdollisuutta päästä alkuun elämässään. Tuskin se, että kerran vuodessa Vappuna saa painaa valkolakin kutreilleen, riittää antamaan perustan elämälle. Kellojen pitäisi soida myös siitä, että Pisa-tutkimuksen myönteiset tulokset perusasteen osalta eivät toistu nuorisoasteen osalta. Haluan muistuttaa siitä, mitä Matti Vesa Volanen kirjoitti tällä palstalla noin puoli vuotta sitten: ”Toisen asteen koulutus ei menesty ennen kuin lukio- ja ammattikoulutusväki yhdistää voimansa kaikkien nuorten kouluttamiseksi lukioissa, ammattiopistoissa tai niiden yhdistelmässä.” (HS 31.8. 2014) anssi kuusela, kasvatustieteiden tohtori”
anssi kuusela, FT Posthaantie 12, 26510 Rauma nsskuusela90@gmail.com 044-8547459
